Taideparsintaa...

Jo on aikoihin eletty! Olavin villapökistä meni polvi puhki. Leikin tiimellyksessä oli polveen ilmaantunut kolikon kokoinen aukko. Ja äidin oli alettava parsintahommiin. Mutta, mutta... kun ei ole pahemmin tullut mitään parsittua. Voin suoraan tunnustaa, etten osaa parsia, ei ole koskaan tarvinut opetella. Tiedän kyllä käytännössä miten tuo taiteenlaji suoritetaan, mutta se toteutuspuoli onkin sitten jotain ihan muuta. Mummoni, isän äiti oli mestariparsija sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän parsi kaikkea mahdollista, jopa puuvillaisen kesäpaidan kainaloon ilmestyneen reiän! Mummo minunkin villasukkani lapsena parsi ja nyt niitä villasukkiasukkia on sellaiset määrät etteivät ehdi kulua puhki. Voivathan nuo nykyiset sukkalangat olla myös kestävämpiä!

Siispä hommiin! Perin aikanaan mummoni jäämistöstä sellaisen puisen sienen mallisen parsinta-apuvälineen, mutta koska sille ei ole ollut varsinaista käyttöä ovat lapset saaneet sitä ihmetellä. Nyt kun olisin sitä kipeästi kaivannut ei siitä löytynyt kuin varsi, tatin hattuosa oli teillä tietämättömillä. No, eipä siinä jääty sormi suussa ihmettelemään vaan keittiön kaapeista kaivettin jonkinlaista kuperaa korviketta. Hyväksi sellaisiksi osoittautui muovinen desin mittakauha! Olisipa mummoni ollut näkemässä tämän!

Eipä ne vaikeudet ihan siihen vielä loppuneet. Toinen parsimisessa tärkeä osatekijä on sopiva lanka kyseiseen toimeen. Nuo Ruskovillan villapökät on sellaista ihanan ohutta villaneulosta ja tietenkin parsintalangankin pitäisi olla ohutta villalankaa - ja tietenkin luonnonvalkoista. Kaiholla muistelin mummoni käsityölaatikon sisältöä ja totesin, ettei minulla ole ohutta villaista parsinlankaa! Kävin jo Ruskovillan nettisivuillakin katsomassa parsinlankaa, mutta totesin hinnan olevan vhän liian kova yhden housunpolven paikkaamista varten. Päätin tehdä parsimukseni kotikonstein ja otin luonnonvalkoisesta Woolin lankakerästä pätkän lankaa, jonka jaoin neljään säikeeseen. Ja koska säikeisiin ei jäänyt kierrettä, oli lanka todella heikkoa ja vaikeaa työstää. Tekelettäni voi hyvällä omallatunnolla sanoa taideparsinnaksi (törmäsin tähän termiin jokunen vuosi sitten jossain alan lehdessä), sillä eihän sitä voi edes verrata esim. mummoni parsimuksiin! Ja tässä hieman häpeillen esittelen tuotokseni:

Kauhulla katselin pökien toista polvea, siitä kun paistaa jo päivä läpi! Olisikohan Martoilla tarjolla parsintakursseja? Tuota parsimusta katsellessani tuli mieleeni, että löytyisiköhän jostain vintin kätköistä vielä mummon parsimuksia. Laittaisin nimittäin kehyksiin ja seinälle! Tästä opin, että yksinkertainenkin asia voi olla vaikea, jos ei ole käytössä kunnon välineitä tai tarpeeksi harjoitusta ja kokemusta takana.