Juhlakolttuja

Meillä vietettiin viikko sitten kastejuhlaa ja pikku-ukkeli sai nimekseen Toivo Urho Aukusti! Toivo sai kummeikseen minun veljeni ja hyvät ystävämme. Toivon myös kastoi hänen oma kumminsa. Itse kastetilaisuus kirkossa oli todella mukava ja lämminhenkinen, oltiinhan koolla ihan vain "omalla porukalla" kastepappia myöten!

Toivon kastepukuna oli mieheni äidin puolen suvun kastepuku, jossa on tiettävästi kastettu ensimmäisenä juuri mieheni Veikko-vaari. Puvulla on siis ikää lähemmäs 80 vuotta! Myös Antti ja meidän Olavi on kastettu tuossa puvussa. Koska puvulla on jo reilusti ikää se on hiutunut todella ohueksi ja hauraaksi. Ajattelin jo Olavin kasteen jälkeen, että pukuun pitäisi tehdä jonkinlainen vuori, jotta se kestäisi vielä tuleviakin käyttöjä. En vain silloin saanut aikaiseksi sellaista tehdä, mutta nyt se on kyllä toteutettava. Ihan pelotti pukea kastepukua Toivon päälle kirkossa! Nyt vaan pitäisi jostain löytää ohutta puuvillaa. Mutta kaunis tuo puku on, ihanan pelkistetty.

Itsellenikään en lähtenyt ostamaan saati tekemään mitään uutta vaatetta, vaan käyttöön pääsi mekko, jonka olen tehnyt kolme vuotta sitten mieheni siskon häihin. Odotin silloin jo meidän Olavia, joten mekko on lievästi mammamallia. No, koska tässä ei nyt vielä ihan missimitoissa olla niin tuo mekko oli oikein passeli. Kerrankin sai syödä kakkua ilman että vaatteet alkaa heti kiristää!

Tykkään muutenkin tästä mekosta kovasti ja oli kiva saada sille toinenkin käyttökerta. Mekko on silkkiä ja siinä ei ole edes vuorta, vaan se on kivan kevyt. Mekon yläosa on leikattu täysvinoon ja tuo pääntie laskeutuu kivasti poimuille kun mekko on päällä. Olen miettinyt, että tuon mallisen mekon voisi tehdä juhlakäyttöön ilman tuota "mahavaraa". Mekon rintamuksessa minulla oli viime talven nypläystunneilla tekemäni ruusurintaneula.

Ilu kirjoitti viikolla blogissaan kuulleensa, että lapset ovat vain 30% niin söpöjä kun omat vanhemmat ajattelevat! Oikein kävi naurattamaan, kun minusta nämä meidän tenavat olivat ainakin kastejuhlaan puettuina aivan syötävän suloisia! Mutta niinhän sen kuuluukin olla, ne kun on niitä omia ja kaikkein rakkaimpia...